Kysyin ChatGPT:ltä, miltä järjestötyöntekijä näyttää. Tein sen useita kertoja, aina samoilla sanoilla. Joka kerta kuvassa oli nainen, ja joka kerta hänellä oli kädessään kahvikuppi, jonka kyljessä luki jotain. Jokainen teko merkitsee. Yhdessä teemme parempaa huomista. Kaulassa oli nauha.
Kysyin samalla tavalla kuvaa hoitajasta ja lääkäristä. Hoitaja oli lähes aina valkoihoinen nainen. Lääkäri oli valkoihoinen mies, jolla oli parta ja silmälasit.
Tekoäly ei keksi näitä. Se on oppinut internetin kuvapankeista, mitä siellä on eniten, ja tarjoaa sitä takaisin. Kone ei ole puolueellinen, mutta se oppii epätäydellisestä maailmasta, ja siinä maailmassa järjestötyöntekijä on nainen kahvikupin kanssa. Kun kysyy tyhmästi, saa tyhmän vastauksen. Kun pyysin kuvaa kuusikymppisestä miespuolisesta hoitajasta, joka on punkkari, sain aivan toisenlaisen kuvan. Se vaatii, että osaa kysyä. Ja juuri siitä tässä on kyse.
Kirjassani Musta laatikko annoin tälle ajalle nimen: tekoälyttömyys. Sillä on kaksi polkua. Tyhmässä tekoälyttömyydessä annamme koneen tehdä puolestamme kaiken mahdollisen. Oma ajattelu rapistuu, kriittinen lukutaito heikkenee, ja heikoimmassa asemassa olevat syrjäytyvät ensimmäisinä, joko koska he eivät osaa käyttää tekoälyä tai koska sitä käytetään heihin. Viisaassa tekoälyttömyydessä kone palvelee ihmistä, ihminen säilyttää harkintansa ja osallisuus vahvistuu. Sille, mikä jää polkujen väliin, tarvitaan nimi.
tekoälyosattomuus, substantiivi: tila, jossa ihminen ei voi, ei osaa tai ei uskalla käyttää tekoälyä, mutta tekoälyä käytetään häneen.
Viime viikkoina otsikoissa on ollut toisenlainen uhka. Tekoäly-yhtiöiden omat tutkijat ovat ennustaneet, että tekoäly voisi tuhota meidät parin vuoden sisällä. En usko siihen tarinaan. Kone ei halua mitään. Se on ihmisen rakentama, se oppii meistä, ja kun se tekee vahinkoa, vahingon takana on ihminen, joka on antanut sille tehtävän tai luottanut siihen liikaa. Tuhopuhe tekee koneesta toimijan ja ihmisestä kohteen, ja juuri se on väärä kuva. Vaarallisempi kuilu ei ole ihmisen ja koneen välillä parin vuoden päästä, vaan ihmisten välillä nyt: niiden, jotka ymmärtävät, miten kone toimii, ja niiden, joihin sitä käytetään. Se ei ole tulossa. Tekoäly on jo arjessa. Se päättää, mitkä uutiset näet puhelimessa ensimmäisenä, mitä sosiaalinen media suosittelee, miten Kelan ja TE-palvelujen järjestelmät käsittelevät hakemuksia. ChatGPT ja sen kaltaiset ovat jäävuoren huippu. Kirjoitin kirjaan, että digitaalinen kuilu ei ole vain teknologinen vaan eksistentiaalinen: se jakaa meidät niihin, jotka toimivat algoritmien kanssa, ja niihin, jotka eivät ymmärrä algoritmeja. Lukutaidoton on muiden tulkintojen varassa, myös digitaalisessa maailmassa.
Alankomaissa viranomaiset käyttivät tekoälyä sosiaalitukien väärinkäytösten tunnistamiseen. Järjestelmään luotettiin, eikä sitä ymmärretty. Syyttömiä leimattiin petollisiksi, ja perheiltä otettiin lapsia pois. Professori Neil Lawrence, joka on ollut rakentamassa Amazonin tekoälyjärjestelmiä, sanoi minulle kirjaa varten:
– Olemme rakentaneet tietokoneita, jotka tekevät virheitä, mutta emme ole rakentaneet koneita, jotka ymmärtäisivät virheiden seuraukset.
Herkimpiä väärälle tiedolle ja huonoille päätöksille ovat ne, jotka ovat jo valmiiksi haavoittuvimmassa asemassa. Heillä ei ole aikaa, energiaa eikä mahdollisuutta ymmärtää, miksi algoritmi tarjoaa juuri hänelle sitä, mistä hän yrittää päästä eroon. Ja jos ihminen ei itse käytä tekoälyä, hän ei myöskään tunnista, milloin sen tuottama teksti tai kuva on hänen edessään.
Mitä järjestö voi tehdä? Kolme asiaa, ja ne ovat pienempiä kuin miltä ne kuulostavat.
Ensimmäinen on tekoälylukutaidon rakentaminen arjen kohtaamisissa. Ei kursseja, vaan pieniä keskusteluja kahvihetkessä tai ryhmätoiminnassa: tiedätkö, miten tämä toimii? Järjestötyöntekijän tai vapaaehtoisen ei tarvitse olla asiantuntija. Riittää yhteinen hämmästely: en minäkään tätä ymmärrä, opitaan yhdessä. Järjestö on turvallinen paikka oppia, ja sitä mikään oppilaitos ei voi tarjota samalla tavalla. Tämä on minusta näistä kolmesta tärkein.
Toinen on ihmisen puolustaminen tekoälyjärjestelmien edessä. Sosiaali- ja terveyspalveluihin tulee keskustelurobotteja ja automaattista päätöksentekoa, ja niitä tulee lisää. Kun joku saa järjestelmältä kielteisen vastauksen ja tulee musertuneena teille, järjestön tehtävä on auttaa kysymään uudestaan. Kyseenalaistaa. Muistuttaa, että vastauksen takana on ihmisten tekemä kone, joka arvaa. EU:n tekoälysäädös edellyttää, että myös järjestöt pitävät huolta henkilöstönsä tekoälylukutaidosta. Se kuulostaa isolta ja on käytännössä sitä, että koulutukset kirjataan ja käytöstä sovitaan.
Kolmas on oma toiminta: annetaan koneelle rutiinit, jotta ihmiselle jää aikaa. Jotkut järjestöt ovat jo ottaneet tekoälyn tueksi keskustelupalveluihinsa, koska ihmisiä ei riitä vastaamaan kaikille. Kun järjestö on itse kouluttanut koneen ja tietää, miten se toimii, se voi tarjota matalan kynnyksen keskusteluavun sille, joka ei uskalla puhua ihmiselle. Seitsemäntoistavuotias nuori sanoi minulle:
– Tekoäly ei voi aidosti ymmärtää tunteita, mutta se osaa käyttäytyä kuin ymmärtäisi. Joskus sekin riittää.
Lukivaikeuden kanssa elävä Kaneli pilkkoo tekoälyllä monisivuiset tehtävänannot paloiksi ja vastaa sitten itse:
– Tekoäly poistaa esteitä ja tuo minut samalle tasolle muiden kanssa.
Kone on sivuaivot, ei vastausautomaatti. Silloin oma ajattelu säilyy.
Mitä jää ihmiselle, kun kone hoitaa raportit? Kyky istua toisen ihmisen vieressä hiljaa. Uuden luominen, ei toistaminen. Hiljainen tieto, jota datasta ei löydy. Yhteisö. Ja hitaus. Kone käsittelee dataa valonnopeudella; me voimme harkita hetken, epäillä ja kysyä uudestaan. Se on meidän supervoimamme.
Tekoälyn kuva järjestötyöntekijästä on nainen, jolla on kahvikuppi ja iskulause. Ihmisiä, joita te kohtaatte, sen kuvissa ei ole lainkaan. Se on se kuilu. Tekoälyosallisuus ei ole teknologiaa vaan sitä, mitä te jo teette: istutte vieressä, kysytte, opettelette yhdessä. Miten pidämme huolen siitä, että kaikki pysyvät mukana ja että teknologia palvelee ihmistä eikä toisinpäin?
Jarno Alastalo, tekno-filosofi ja kirjailija
Claude-tekoäly auttoi tämän kirjoituksen ideoinnissa ja luonnostelussa.
Kuva: Fabian Björk
