Yhä useampi suomalainen asuu kotona, vaikka toimintakyky ei siihen enää riitä. Kun palvelut viivästyvät ja tarjonnan rajallisuus painaa päätöksenteossa enemmän kuin todellinen tarve, turvallisuus alkaa horjua. Missä kulkee raja, jossa koti ei enää ole paras paikka – ja kuka pitää huolta niistä, joilla ei ole ketään vaatimassa heidän puolestaan?
Yhä useampi iäkäs suomalainen asuu kotona toimintakykynsä heikentyessä. Kotona asumista pidetään yhteiskunnallisena tavoitteena, mutta todellisuudessa moni elää arkea, jossa kodin seinät eivät enää suojaa vaan rajoittavat. Kun toimintakyky laskee ja avun tarve kasvaa, kotona asuminen muuttuu helposti turvattomuudeksi – ei vain fyysisesti, vaan myös henkisesti.
Asumisen turvallisuus
Fyysisen toimintakyvyn heikkeneminen ja avuntarpeen kasvu ovat yleisiä kotona asuvilla iäkkäillä. Moni tarvitsee useita palveluja yhtä aikaa, mutta kotihoidon resurssit eivät riitä vastaamaan tarpeeseen. Yksinäisyys ja turvattomuus korostuvat, kun ihminen ei enää selviydy arjestaan omin voimin, ja lääkityksen sekä hoidon hallinta pirstoutuvat. Turvallisuusriskejä syntyy monesta pienestä tekijästä – yhdestä liukastumisesta, unohtuneesta lääkkeestä tai siitä, ettei kukaan käy katsomassa, miten ihminen jaksaa (ks. esim. THL 2023; Ikäinstituutti 2022).
Yhä useammin päivystyksiin päätyy iäkkäitä, joilla ei ole akuuttia sairaalahoitoa vaativaa tilaa, vaan tilanne johtuu siitä, ettei ihminen enää kykene asumaan kotona yksin ja kokee turvattomuutta. Kun päivystyksessä todetaan, ettei varsinaista hoitoa tarvita, hänet palautetaan kotiin – samaan ympäristöön, jonka turvattomuus aiheutti päivystyskäynnin. Tämä kertoo järjestelmästä, joka toimii reaktiivisesti, ei ennakoivasti. Me reagoimme vasta, kun ihminen on jo liian uupunut, vaarassa tai yksin.
Heikoimpien ääni kuuluu heikoimmin
Yksi kipeimmistä kysymyksistä liittyy siihen, kenen ääni palvelujärjestelmässä kuuluu. Usein ne, jotka saavat nopeammin hoivapalveluita tai paikan hoivakodista, ovat niitä, joiden omaiset osaavat ja jaksavat vaatia. He puhuvat läheisensä puolesta, soittavat, kirjoittavat ja pitävät ääntä. Mutta entä ne, joilla ei ole ketään? Kuka on heidän äänensä julkisten palvelujen suuntaan? Kuka huomaa, että yksin asuva, toimintakyvyltään heikko ihminen ei enää pärjää? Ilman omaisia moni jää näkymättömäksi ja joutuu odottamaan liian pitkään. Tämä on rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus, jota ei voida hyväksyä. Turvallisuus ei saa riippua siitä, kuinka äänekkäästi joku muu jaksaa puolestasi puhua.
Kotona asumisen tukeminen on hyvä ja inhimillinen tavoite, mutta se ei saa kääntyä itseään vastaan. Kun kotihoidon tuki, kuntoutus ja palveluohjaus eivät enää riitä, tarvitaan joustavia siirtymävaiheen ratkaisuja – esimerkiksi väliaikaisia hoivapaikkoja, kuntouttavia asumisyksiköitä ja moniammatillisia arviointeja, joissa päätetään turvallisesti asumisen jatkosta (Koskinen ym. 2021, THL). Turvallisuus ei ole vain palovaroitin tai liukueste, vaan kokonaisuus, jossa fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen toimintakyky sekä palvelujen saavutettavuus muodostavat verkoston, joka kannattelee ihmistä. Kun yksikin lenkki pettää, turvattomuus alkaa.
On inhimillisesti ja eettisesti ongelmallista, että ihminen jätetään kotiin, vaikka toimintakyky ei siihen enää riitä. Päätöksen pitäisi perustua arvioon turvallisuudesta ja hyvinvoinnista, ei pelkästään palvelujen säästölogiikkaan. Tarvitsemme rakenteita, jotka tunnistavat nämä ihmiset ajoissa, kotikäyntejä, joissa arvioidaan todellinen toimintakyky, sekä moniammatillista yhteistyötä terveydenhuollon, sosiaalipalveluiden ja vapaaehtoistoiminnan kesken. Ennen kaikkea tarvitaan päätöksenteon rohkeutta myöntää, että toisinaan koti ei ole enää paras paikka.
Vanhuuden ei pitäisi tarkoittaa pelkoa kotona kaatumisesta, yksin jäämisestä tai siitä, ettei kukaan huomaa, kun voimat loppuvat. Tarvitsemme järjestelmän, jossa turvallinen siirtymä hoivaan ei ole epäonnistumisen merkki, vaan osa inhimillistä ja arvokasta vanhuutta.
Kansalaisyhteiskunta turvallisuuden tekijänä
Samaan aikaan meidän on muistettava, että yhteisöllisyys ja välittäminen eivät synny vain palvelujärjestelmästä. Jokaisella meistä on mahdollisuus vahvistaa turvallisuutta osallistumalla vapaaehtoistoimintaan, esimerkiksi VESA-toimintaan, jossa vapaaehtoiset tukevat ikääntyneitä arjessa heidän kotonaan. Kun ihminen löytää paikan vapaaehtoistoiminnasta, hän ei ainoastaan auta muita – hän myös ehkäisee omaa yksinäisyyttään ja vahvistaa omaa hyvinvointiaan. Jos ikäihminen ei löydä apua tällaisesta toiminnasta, hän on helposti entistä yksinäisempi. Siksi on tärkeää, että vapaaehtoistoimintaan osallistumisen mahdollisuudet ja sen tarjoama tuki tehdään näkyviksi ja saavutettaviksi kaikille.
Lähteet:
- Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) 2023. Ikääntyneiden palvelujen tila 2023.
- Ikäinstituutti 2022. Turvallisesti kotona – toimintakyky ja arjen sujuminen ikääntyessä.
- Koskinen, S. ym. (2021). Ikääntyneiden palvelujen ja hoivan kokonaisuus Suomessa. THL Raportti 8/2021.
”Att bo hemma ska inte betyda att leva i otrygghet.
Vi behöver ett samhälle där trygghet inte beror på hur högt någon annan orkar tala för dig.
Genom frivilligverksamhet – som VESA – kan vi skapa de mänskliga nätverk som bär,
när tjänsterna inte längre räcker till. Ingen ska behöva vara ensam, varken i vardagen eller i livets slut.”
Teksti: Anders Blomberg
